Viime tiistaina käyty Ylen suuri homokeskustelu on saanut mielipiteet sinkoilemaan ja tuhannet ihmiset eroamaan kirkosta. Media ja toimittajat kilpailevat yleisöstä ja sen reaktioista kiivaasti, ja kuuluviin täytyy saada tarpeeksi kuohuttavia kantoja. Jaksaisiko suuri yleisö kiinnostua, jos molemmilla puolilla istuisi maltillisia ja fiksusti argumentoivia ihmisiä, jotka pyrkisivät yhteisymmärrykseen ja parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen? Tässä kamppailussa häviäjiä eivät olleet homot, mutta kirkko oli. Asetelman perusteella sen saattoi kyllä jo etukäteen arvata.
Monimutkaisen asian ajatteleminen yksinkertaisesti on riski, mutta se on otettava. Yksinkertainen logiikkani sanoo, että keskustelu olisi ymmärrettävämpää, jollei sekoitettaisi maallista ja hengellistä hallintoa keskenään.
Maallisesti ajatellen avioliitto on juridinen ja ennen kaikkea taloudellinen sopimus, jossa kaksi ihmistä sitoutuu tiettyihin velvotteisiin ja oikeuksiin toistensa ja yhteiskunnan suhteen. Yhteiskunnan kannalta avioliitto ja perhe on kätevin tapa kasvattaa uusia ”yhteiskuntakelpoisia” ihmisiä. Kaipa yhteiskunta olettaa sen parhaiten tapahtuvan suhteessa, jossa on myös rakkautta, sillä muistaakseni siviilivihkimisen kaavassakin kysytään jotain rakastamisesta. Vaikka eipä kai valtion viranhaltijaa pitäisi niin kovasti kiinnostaa vihittävien tunteet – voisihan parilta kysyä vaikka: ”Tahdotko ottaa vastuun yhteisestä taloudesta ja mahdollisesti perheeseen kuuluvista alaikäisistä?” Sillä ei ole mitään väliä, ovatko sopimuksen solmijat keskenään samaa vai eri sukupuolta. Lapsia voidaan hankkia tavalla tai toisella ja kasvattaa hyvin tai huonosti vanhempien sukupuolijakaumasta riippumatta. Ja tietysti näin tehdään ilman avioliittojakin.
Selvintä olisi, että lainsäädäntö tuntisi niinsanotun sukupuolineutraalin avioliiton. Sitä ei tarvitse puoltaa tai vastustaa millään hengellisillä argumenteilla, koska kyse on maallisesta sopimuksesta. Tähän avioliittosopimukseen voidaan liittää muut yhteiskunnalliset kysymykset sukunimestä, huoltajuudesta, elatusvelvollisuuksista yms. Eli käytännössä nykyinen avioliitto olisi mahdollinen yhdenvertaisesti myös samaa sukupuolta oleville pareille.
Niille, jotka eivät kirkon siunaamisesta välitä, tämä maallinen avioliitto on riittävä. Ja tietenkin on niitä, joille kirkkohäät perinteineen kruunaavat parisuhteen. Ja sitten on niitä, joille oikeasti merkitsee se, että liitto on Jumalan ja seurakunnan edessä vahvistettu.
Teologiseen argumentointiin en rohkene ryhtyä. En tiedä, onko kirkolla virallinen kanta homoseksuaalisuuteen ja homoparien vihkimiseen tai siunaamiseen, mutta ainakin mielipiteitä näkyy olevan laidasta laitaan. ”Papin pöydässä” kuulin, että vihkiminen liittyy tehtävään, joka miehellä ja naisella on lisääntymisessä ja lasten kasvattamisessa. Tämä herättää kyllä ajatuksia: Osa avioliitoista solmitaan tilanteessa jossa etukäteenkin tiedetään lisääntyminen mahdottomaksi (vaikkapa ikä tai jokin vamma voi estää lisääntymisen) – ei kirkko silloin kieltäydy vihkimästä paria. Toisaalta homo- tai lesbopareilla voi olla lapsia kasvatettavanaan tai niitä voidaan hankkia tavalla tai toisella – silloinhan heillä on sama huolenpidon ja kasvatuksen tehtävä. Ei, tämä ei riitä perusteluksi. Ei myöskään tv-keskustelun viittaukset luonnollisuuteen tai luonnottomuuteen – nykyihmisen elämää on mahdotonta tällä jatkumolla arvioida.
Pastori Leena Huovinen sanoi tv-keskustelussa, että pappi ei siunaa sen paremmin homo- kuin heteropariakaan, vaan pyytää parille Jumalan siunausta. Jumala sitten viisaudessaan päättää kenet siunaa. Tätä nöyryyttä ei kaikissa raamatuntulkitsijoissa kuule: osa tuntuu itse tietävän parhaiten, kenet siunataan, kenet tuomitaan ja millä perustein. Olen luullut, että rakkaus olisi käskyistä suurin. Toivottavasti kirkossa on.