Hyvä kokousväki, hyvät ystävät
Lämmin tunne nousee mieleen, kun katson teitä kokousedustajia. Olen asunut täällä Savossa nyt reilut 20 vuotta ja kun näen tuttuja kasvoja joukossanne, tuntuu että olen täällä nyt kotonani. En toki silloinkaan tullut ihan vieraalle maalle, vaan niin sanotusti isieni maille, isäni suku on pohjoissavolaisia Korhosia, Hyvösiä, Tiaisia ja niin edelleen.
Näinä vuosina olen saanut tutustua suurenmoisiin ihmisiin eri puolilla Savonmaata, kun on tehty yhdessä työtä kaikille paremman kotiseudun puolesta. Kiitän siis kutsusta tulla tänään joukkoonne, tämän päivän jälkeen tuttuja kasvoja on entistä enemmän. —- Katsoin järjestönne toimintakalentereita ja -kertomuksia, niistä näkee miten aktiivisia ihmisiä joukoissa on; järjestäjinä ja osallistujina. Ensi vuoden syntymäpäiväjuhlallisuuksien ohjelmatarjonta on mittava ja kulttuuripainotteinen. – Koska viime aikojen eläkeuudistusten jälkeen olen alkanut epäillä, pääsenkö itse koskaan eläkkeelle, pitää varmaan ryhtyä anomaan jäsenyyttä Eläkeläiset ry:stä vaikkei eläkkeellä olisikaan.
Taide- ja kulttuuriharrastukset ovat ihmisille tärkeitä. Tiedämme hyvin, että ne pitävät yllä ja kohentavat terveyttä ja mielenterveyttä siinä missä liikuntakin. Eläytyminen muiden ihmisten, kulttuurien ja aikakausien maailmaan laajentaa ymmärrystämme oman elämämme kysymyksissä, ja auttaa asettamaan niitä oikeaan mittakaavaan.
Yksinäisyys on maassamme vakava ongelma ja siitä kärsivät erityisesti vanhemmat ikäluokat. Kulttuuriharrastukset tuovat ihmisiä yhteen ja rakentavat yhteenkuuluvuutta ja suhteita ihmisten välille. Yhdessä meidän on huolehdittava siitä, ettei ketään jätettäisi yksin, että kaikki pääsevät osallistumaan. Niin järjestöissä kuin päättäjinä ja vaikuttajina.
Väheksymättä yhtään liikunnan merkitystä ihmisen hyvinvoinnille väitän, että kulttuuri on terveydelle vähintään yhtä tärkeää. Kuulun itse pieneen kuntosaliporukkaan, jonka tärkein periaate on, että kulttuuri voittaa aina urheilun. Epäröimättä vaihdamme voimailuillan teatteriin tai hyvään elokuvaan tai konserttiin. Aika usein pikkukaupungissa joudumme kuitenkin hiippailemaan kuntosalille, kun kulttuuritarjontaa ei satu kohdalle.
Suurten kaupunkien kulttuuritarjonta on tietenkin laajaa, ja myös pikkukaupungeissa vielä kohtuullista verrattuna maaseutuun ja etenkin harvaan asuttuihin alueisiin. Kun julkista rahoitusta on leikattu, pienten kuntien mahdollisuudet ylläpitää kulttuuritarjontaa ovat heikentyneet. Jos esimerkiksi kulttuuritoimesta vastaavaa henkilöä ei ole, tai erilaisia tehtäviä on niputettu liikaa samalle viranhaltijalle, kulttuurityön pitkäjänteinen kehittäminen jää sivuun.
Alueellisen epätasa-arvon lisäksi ihmisten taloudellinen asema aiheuttaa eriarvoisuutta. Silloin kun kulttuuritarjonta ei saa riittävää julkista tukea, se muodostuu helposti niin kalliiksi, ettei siihen ole kaikilla varaa. Myös terveyteen, kuntoon ja liikuntakykyyn liittyvät esteet voivat rajoittaa osallistumista. Silloin pitkä matka, julkisen liikenteen puuttuminen tai se, ettei esteettömyyttä ole huomioitu tiloissa, muodostuvat ongelmiksi.
Kuulemme – etenkin näin vaalien lähestyessä – paljon painavaa asiaa sotesta, toimeentulosta, liikenteestä ja koulutuksesta. En kuitenkaan unohtaisi painavien asioiden listalta sivistystä ja kulttuuria. Elämän perusasioiden on tietenkin oltava kunnossa, mutta ihminen ei elä ainoastaan leivästä.
Konkreettisia toimia kulttuuritarjonnan saavutettavuuden lisäämiseksi ovat erilaiset alennus- ja ilmaisliput ja esimerkiksi se että tulkit ja avustajat pääsevät tapahtumiin maksutta mukaan. Julkisen tuen turvin erilaiset ammattitaitelijat voisivat entistä enemmän kiertää eri puolilla maata. Ja yleisestikin pienten paikallisten teattereiden, orkestereiden ja muiden taiteilijoiden tuen tulisi olla riittävää. Suomi on laaja maa, eikä kaikki hyvä saa keskittyä etelän kaupunkeihin.
Mutta ei pidä unohtaa ihmisten omaehtoista kulttuuria ja taidetta. Kuten jo todettiin, järjestöt tuottavat tässä maassa uskomattoman määrän tapahtumia, joissa nautitaan teatterista, laulusta, soitosta ja tanssista. Suomessa on myös pitkä ja arvokas vapaan sivistystyön perinne. Kansalaisopistoissa tehdään valtavan paljon kaunista käsityötä, taitavaa teatteria, upeaa musiikkia, ylläpidetään perinteisiä taitoja ja opitaan uusia.
Winston Churchillista kerrotaan sodanaikaista tarinaa, jossa hän maan johdon kanssa pohtii, mistä kuluista vielä voitaisiin siirtää rahaa sotaponnisteluihin. Neuvonantajat ehdottavat, että jos vaikka kulttuurista. Siihen Churchillin kerrotaan vastanneen: Minkä vuoksi me sitten enää taistelisimme? Vaikea sanoa, onko tämä lause viime kädessä oikeasti Churchillin suusta, mutta hyvä tarina se on silti. Mitä arvoa olisi itsenäisellä maalla ja kansalla ilman omaa, monimuotoista, elävää kulttuuria?
Jos näin huomisen itsenäisyyspäivän alla sallitte hiukan tunteenomaista puhetta… Isien maa on rakas, mutta vielä rakkaampi on äitiemme kieli.
Opiskeluaikoina vietin puoli vuotta ulkomailla kaupungissa, josta ei saanut ainuttakaan suomalaista sanomalehteä, silloin ei myöskään ollut olemassa internetin ihmemaata. Kaikkein eniten silloin ikävöin omaa kieltäni. Kun sain postia suomesta, luin jokaisen sanan tarkkaan ja moneen kertaan, lehdetkin pikkuilmoituksia myöten.
Kulttuuri perustuu omaan kieleen. Suomi on kaunis kieli – ja myös tavattoman ilmaisuvoimainen niin hyvässä kuin pahassakin. Se on laulavaa ja kaunista, mutta myös vahvaa ja voimakasta. Kun me puhumme rakkaudesta ja rohkeudesta, siitä ei tunnetta puutu, eikä niitä sanoja tuhlailla turhan päiten. Kun suutumme, silloinkin kovat konsonantit särähtelevät.
MUTTA viime aikoina äidinkieltämme on käytetty alhaisiin tarkoituksiin. Vihapuhe, panettelu ja halventava kieli ovat yleistyneet ja tulleet jotenkin hyväksytyksikin julkisuudessa. On tullut tavaksi jakaa kansaa kahtia, leimata ja syrjiä kielenkäytön kautta. Toiset ovat menestyviä, kauniita onnistujia. Toiset nähdään leipäjonoissa ja Kelan tukiviidakoissa, työttömyystilastoissa ja sohvilla laiskottelemassa. Tällä puheella oikeutetaan eriarvoista kohtelua, uskotellaan että ihmiset ovat omasta ansiostaan menestyviä, omasta syystään epäonnistujia. Tällaista puhetta ja asenteiden kovenemista ei voi hyväksyä. Pienen maan vahvuus on ollut tasa-arvoisuudessa ja siinä, että yhteiskunnassa kaikki pidetään mukana ja osallisina.
Hyvät kuulijat, Pian päättyvä vuosi on ollut koskettava vuoden 1918 muistovuosi. Erityisen merkittävä se on ollut niille, joiden suvussa on kannettu sisällissodan häviäjien kohtaloita, mutta opettavainen myös niille, joiden suvussa on kerrottu voittajien tarinoita – ja niille, joiden suvussa ei ole kerrottu mitään koko ajasta. Virallinen historia on muistanut valkoisen Suomen tapahtumat, punaisen Suomen tarinoista on vaiettu.
Ei meille kerrottu koulun historiantunneilla, miten räikeän epätasa-arvoinen oli vastaitsenäistynyt Suomi, millaista nälkää, sairautta ja puutetta koettiin, ja miksi työväki ja torpparit lähtivät taistelemaan oikeuksistaan. Vielä vähemmän meille kerrottiin sodan jälkeisistä teloituksista ja punavankileirien kärsimyksistä. Sodan aikana terroritekoja tehtiin kyllä puolin ja toisin, mutta sodan jälkiselvittelyjen raakuudelle ei ole puolustusta.
Muistovuotta on vietetty etenkin tällaisilla teollisuuspaikkakunnilla, kuten Varkaus. Historiaa on kirjoitettu uusiksi tutkimuksina, kirjoina, elokuvina, teatterina, konsertteina ja näyttelyinä. Täällä Varkaudessa nähtiin Nimettömät -teatterin koskettavia dramatisointeja oman kaupungin tapahtumista, museon Vihan värit -näyttely johdatti kokeilemaan arvalla, mikä olisi voinut olla oma kohtalo historian tapahtumissa. Koululaisille tuotiin tietoa oman kotiseudun tapahtumista erilaisin toiminnallisin menetelmin. Niissä koululaiset saivat eläytyä menneisiin tunnelmiin. Koko maassa on pitkin vuotta käyty sodan tapahtumapaikoilla, kerrattu tapahtumien kulkua, julkistettu muistomerkkejä ja palautettu sodassa ja vankileireillä kuolleiden ja häpäistyjen miesten ja naisten kunnia ja ihmisarvo.
Taiteen keinoin saamme paitsi tietoa todellisista tapahtumista, saamme myös eläytyä sen ajan ihmisten tunteisiin ja todellisuuteen, voimme käsitellä niitä traumoja, joita suvuissa on kannettu vaieten vuosikymmenten ajan. Taiteen kautta voimme ymmärtää menneitä aikoja ja asioita, joita pelkkä ajattelu ja tieto eivät meille avaa. Taiteen ja tunteen kautta syntyy ymmärrystä ja viisautta, jota ihmisten välisen rauhan rakentamiseen tarvitaan myös tämän päivän maailmassa.
Olen tavannut tänä vuonna paljon ihmisiä, jotka ovat saaneet sukujensa tarinoihin uuden kertomuksen; sen jota ei ole ennen tohdittu kertoa. Tänä vuonna on haluttu tuoda näkyväksi molempien osapuolten kokemuksia ja ehkä myös solmia rauhaa osapuolten välille näin jälkikäteen. Jälkipolvien ei kannata kantaa kaunaa, mutta koskaan emme saa unohtaa, mihin äärimmäinen eriarvoisuus ja epätoivo, aseisiin tarttuminen ja julma kosto voivat kansakunnan johtaa. Tämä on todellisuutta eri puolilla maailmaa tälläkin hetkellä.
Yksi rakkaimmista sitaateistani on eräästä tv-haastattelusta poimittu: Taide saa meidät rakastamaan ja siksi suojelemaan elämää. Taide siis saa meidän muistamaan elämän kauneuden ja tarkoituksen arkisen tavallisuuden keskellä.
Elämän rakastaminen ja suojeleminen on jokaisen sukupolven tehtävä. Joskus se on tarkoittanut peltojen raivaamista ja raatamista metsätyömailla, joskus taistelua ja uhrauksia, joskus maan jälleenrakentamista ja taloudellista kasvua. Se tarkoittaa aina myös jälkipolvien kasvattamista, koulutusta ja sivistämistä.
Meidän on rakastettava ja suojeltava – ei vain omaa maatamme – vaan koko maapalloa, sillä ympäristö- ja ilmastouhat eivät pysähdy maiden rajoille. Se tarkoittaa sitä, että on jossain määrin palattava entiseen viisauteen: tuhlaaminen ja yltäkylläisyys on haitallista ja turhaa. Ihminen ei kaipaa rikkauksia, vaan rikasta elämää. Samanaikaisesti vanhan kansan viisauden kanssa, on sijoitettava uusiin tapoihin tuottaa energiaa ja ympäristöystävällisiä tuotteita sekä kierrättää materiaalit mahdollisimman tarkkaan.
Ympäristönsuojelu on myös tämän päivän rauhantyötä. Konfliktit ja pakolaistulvat johtuvat rikkaiden maiden loputtomasta ahneudesta ja riistosta, jota on harjoitettu vuosisadat. Suurimmat maailmanrauhan uhat nousevat isommista ja pienemmistä ympäristökatastrofeista, jotka tekevät laajoja alueita asuin- ja viljelykelvottomiksi.
Pienen Suomen ratkaisut maailman ongelmiin ovat samat kuin tähänkin saakka: moderni teknologia, tasa-arvo ihmisten välillä, hyvä koulutus ja sivistys, diplomatia ja neuvottelutaito.
—
Annetaan arvo meitä ennen eläneille, huolehditaan jokaisesta yksinäisestä, sairaasta ja vanhuksesta, iloitaan elämästä ja sen kauneudesta, varjellaan ympäristöä, maapalloa ja sen kaikkia kansoja, kasvatetaan nuoremmat sukupolvet rakastamaan ja suojelemaan elämää.
Näillä sanoilla haluan toivottaa teille kaikille hyvää huomista itsenäisyyspäivää ja kaunista joulun aikaa.